CMX

Levy on nyt sitten miksattu. Masterointi ensi viikon maanantaina. Takki tyhjä. Ja kivekset. Pää täys. Ja sydän.

Kahdeksan laulua miksattu. Neljä jäljellä. Tarkka työ on hidasta. Etenkin kun kone äityy välillä menemään juntturaan. Etenkin sinä päivänä kun luen tarkkaamossa Nikola Teslan Wadenclyffen sähkökokeista odotellessani tomiraitojen siivoamisen edistymistä. Vähemmän kaatuvat ohjelmat kun lukee maanläheisempiä sivuja. Kuten esimerkiksi Volkkarin manuaalia vuodelta ‘36 (mit Hakenkreuz!) tai esseitä syndikalismista.

On hyvä olla piilossa studiossa kun yhteiskunta rappeutuu ympäriltä. Vain sokeat näkevät. Kohta mennään Julius Evolan opeilla. Kyllä se aina Milton Friedmanin voittaa.

Kolmas miksauspäivä. Tämä on sellaista alkemiaa, ettei siitä paljon ole avaavaa toimintakertomusta kirjoitettavana. Tuottaja istuu konsolinsa ääressä ja hienosäätää, hienosäätää ja hienosäätää.

Välillä kuunnellaan yksittäistä raitaa, välillä koko kappaletta. Instrumenttien keskinäisiä taajuusvasteita, ekvalisointeja, stereokuvasijoittelua, efektointia ja äänentasoja hiotaan ja hiotaan. Jokin lopputuloksessa täysin kuulumattomiin jäävä yksityiskohta voi vaatia runsaasti huomiota. Tänään esimerkiksi erään laulun c-osaan soitettiin ihmiskorvan kuuloalueen ulkopuolella oleva urkupisteraita. Sitä ei kuule, mutta ilman sitä kohta kuulostaa silti erilaiselta. Vähän kuin elokuvakameran edessä oleva sävyttävä filtteri, jota katsoja ei näe, mutta joka vaikuttaa väreihin.

Istun sohvalla jossain Raken selän takana ja mutisen välillä huomautuksia kuten: “Voisko tota bridgen laulua nostaa vähän. Onko tuo lopukkeen viimenen kitara mahdollista leikata lyhyemmäksi. Tähän pitää kopioida yksi lauluton kierto. Sulla ei ole nyt se kitaran stereoraita auki. Löytyiskö tosta epävireisestä aa:sta vähän säädyllisempää ottoa…” ja muuta helvetin rasittavaa.

Tässä levyssä on miksausmielessä se etu moniin tekemiimme, että lähes kaikki soundit on päätetty jo äänitysvaiheessa, ja miksaus on siten todella miksausta eikä enää tuottamista ja sovittamista. Kolmannen päivän iltana meillä on jo kolme laulua miksattu. Maanantaina jatkuu. Tämä on muusikon kannalta paras työvaihe. Kaikki on vielä omaa, salaista, mutta melkein valmista. Alkaa kehittyä hirveä hinku soittaa nämä laulut kaikille, jotka haluavat kuulla.

Pitkäperjantaina, 2.4.2010 tulee kuluneeksi kaksikymmentäviisi vuotta siitä keväisestä päivästä, jolloin Kanniainen ja Yrjänä perustivat CMX-yhtyeen Torniossa, osoitteessa Keskikatu 41. Sen kunniaksi olemme äänitysten päätyttyä hieman lomalla. Tai oikeastaan muissa töissä. Miksaussessio alkaa kahdestoista päivä.

Pitäkäähä ittejänne miehinä äläkääkä riehuko, tapelko ja velehelko, vaan pää pystyssä ja sammunu kaveri harteilla vakaasti kohti uusia nöyryytyksiä.

Kaikki lauluraidat tehty. Eilen kahdeksan tuntia kymmenen minuutin tauolla, tänään sama. Rake sanoi, ettei ole koskaan laulattanut ketään artistia albumille näin ankaraan tahtiin. Jaa. Jos ei paikat kestä, hajotkoon. Kaksitoista leadiraitaa ja kuutisenkymmentä stemma- ja kuororaitaa yhteensä. Kurkku on direktiivin mukainen.

Ja kuten lauluhommien kanssa niin usein, laulu on laulettavissa levylle vasta noin kymmenen harjoituskierroksen jälkeen, jolloin tehdään hengitys- ja muut merkinnät ja opitaan kappale viimeinkin niin hyvin, että ei tarvitse ajatella sanoja tai säveltä vaan voi keskittyä sävyyn. Tässä vaiheessa tulee myös usein tekstimuutoksia. Ja melodiamuutoksia. Ja stemmojen tekeminen on kyllä oma lajikkeensa, sekin.

Huomenna Rake siivoaa raidat. Tahtoo sanoa, että kaikki vinkaisut, ylimääräiset soolonpätkät, yskimiset, suhinat ja rumpalin loppumöläytykset otetaan raidoilta pois häiritsemästä. Sekä tasataan lauluntuplausraitojen mahdolliset s- ja t-epäsynkat. Yms, tms. Tehdään eri soitinryhmistä miksausystävällisiä paketteja ja poistetaan väliaikaiset efektoinnit. Ja viritetään melodynella se yks hirvee epävirekuoro… (vähemmän siihen menee aikaa kun opettaa yhden miehen idioottilaumalle kaunolaulua).

Torstaina pitäisi aloittaa miksaus. Ensimmäinen päivä menee perusrumpusoundin hakemiseen ja äänipöydän yleiseen kalibrointiin. Sen jälkeen homman luulisi etenevän tahtiin biisi per päivä. Pili pili!

Tässähän alkaa jännittää.

Hän Karakorumista tuli meillepäin.

Torstaina alettiin laulupäivät. Ne ovat ainakin sanoittajasäveltäjälle niitä pyhiä päiviä, jolloin levy toteutuu. Tapahtuu ja muuttuu siksi, mitä sen alunperin pitikin olla.

Bonemarrow, sano ruottalainen.

Huone pimenee, naaman eteen ilmestyy kalliin näköinen iso mikrofoni, nuottiteline, jossa on tekstinippu, ja pieni lukulamppu. Pitää alkaa kuunnella ääntään, sanojaan. Puhumaan intiimejä. Yleensä se on myös levytysprosessin hitain osuus. Ihmisen ääni, sointi, teksti, tulkinta. Plaa plaa.

Puolessatoista työpäivässä on yllättäen laulettu puolet lauluista stemmoineen valmiiksi. Stemmoineen!

Ikinä Auringon aikana tai jälkeen ei laulaminen ole ollut näin kiinteää ja lähellä. Näin iholla. Ei voi tajuta.

Yleensä ensimmäiset kolme ottoa tehdään tekstiin hengitysmerkkejä, sitten alkaa oikean sävyn hakeminen. Sitten aletaan hakea oikeaa tulkintaa. Yleensä siihen on mennyt melko pitkä aika per laulu. Nyt olen jotenkin tuuuuuulessa ja asiat tuntuvat luistavan. Ehkä ne on nää hyvät kuulokkeet.

Jos hyvä tuuli jatkuu on kaikki valmista tiistai-iltana. Sitten aletaan miksaus.

Kiitos laulun jumala, sinä korkea ja pimee! Kiitos näistä päivistä!

Taas on kireetä ku viulun kieli. Kaikki on vittu huonosti. Pelko on hyvän projektin merkki. Pimeys on hyvän päivän merkki.

Viimeisiä kitaroita vedelllään, ehkä vähän haikeenakin. Jokaisen levyn teko on aina ensimmäisen levyn tekemistä. Maailman uudelleenkeksimistä.

Tässä männäpäivänä tajusimme, että tämä levy on varsinainen kitaramuseo. Rokin aikakaudet ja soundikäsitykset ovat kaikki läsnä. Paitsi tietysti se dogmankieltämä d-virityshöpöhöpöhevi.

Hesarissa joku melko itsekeskeisen oloinen filosofi haukkuu narsistiset taitelijat, mutta sanoo sitten totuuden etsijän totuuden: enemmistö on aina väärässä. Ja kehtaa sanoa vielä toisenkin: taiteen tehtävä on etsiä ikuisuuden hetkiä.

Etitään, etitään. Taiteilija on lajinsa viimeinen, ainoa jonka tontilla paska haisee ja koneet jyräävät.

Päivä on eräänlainen tauoton huutomerkki. Olemme vältelleet koko session ajan ensisingleksi kaavaillun kappaleen työstämistä. Yleensähän singlekappaleet hätiköidään kasaan jossain kesken session. Nyt sitä työstetään kitarapäivistä toisiksi viimeisenä. Aluksi Rasio soittaa punkkia ja saksanturkkilaista musiikkia, sitten Halmkrona suristelee geometrisiä. Kuuntelemme tulosta ja huomaamme lyövämme eräässä kohdassa kaikki käsillä tahtia. Mikki pystyyn ja hand-clapit nauhalle! Sen lisäksi laulaa luikutetaan neljänkymmenenviiden miehen mullikuoro erääseen pientä nostatusta vaativaan lauluun.

Sitten kymmenen minuutin tauko vanhaksi käyneen kahvin äärellä. On aika kuunnella materiaali läpi ensimmäisen biisijärjestyskaavailun mukaisesti. Taas muistiinpanoja. Kappalejärjestyksen teko tulee olemaan mielenkiintoista. Yhtäkkiä huomaa olevansa aivan poikki.

Huomenna viimeistellään kolmen viikon kitarasessiot. Erilaisia slide-, feedback-, swell- ja tikkausraitoja on soittamatta, yhden kertosäkeen soinnut aksentoimatta ja yksi melodiakitara soittamatta.

Torstaihin saakka aikaa jatkaa tekstien viimeistelyä, sitten alkaa laulaminen. Se tulee etenemään noin kaksi leadia stemmoineen -päivävauhtia. Jatkan järkyttäviä aamuisia äänenavaussessioita autossani, jossa Värmelandsvisa on hitti.

Missä viipyy ÄKT:n tukilakko? Suomi ulos Tiibetistä!

Nyt ei hirveesti ehdi kirjoittaa. Luovuuden metallimyrsky löi aivoihin tapin aamulla, eikä sitä keskettänyt kuin pieni iltapäiväinen verensokerin notkahdus.

Neljä ukkoa istuu piuhojen, elektroniikan, romupurkkien ja instrumenttien muodostamassa kasassa ja pistää maailmaa ääniksi.  Tänään pääkanavointivastuun otti Halmkrona muiden huudellessa enemmän tai vähemmän mahtavia ehdotuksia vierestä. Kummallisinta on, että jossain vaiheessa kaikki laulut vääntyvät ihmeellisellä tavalla ilmiselviksi hiteiksi ennenkuin jokin sietämätön päähänpisto tuhoaa moisen mahdollisuuden.

Koko projekti alkaa vaikuttaa yhdeltä pitkältä hallusinaatiolta, joka irtipäästettynä syö koko maailman.

Tulen lähes tunnin myöhässä studiolle. Ketään ei näy missään. Revin uuden Voxini pakkauksesta ja keskityn tuokion jatsahtavan rytmänbluusin saloihin. Sitten tulee Rake. Ehdotan, että ellei kitaristeja näy, voin soittaa jotain puuttuvia komppiraitoja noin jotain tehdäksemme. Sitten tulee Rasio. Alamme kuunnella äänitettyjä biisejä läpi. Rakee tekee muistiinpanoja ilmassa lentelevistä huomioista, kuten myös omistaan, tietysti. Ensi kertaa alkaa noin seitsemännen kappaleen kohdalla hahmottua, millainen tästä albumista on tulossa. Sitten tulee Halmkrona. Aloitamme kuuntelusession alusta.

Sitten Rasio soittaa kitaraa ja Halmkrona soittaa kitaraa ja kaikki soittaa kitaraa ja varpuset ilmassa leikkiä lyö. Pian kello on kuusi ja ollaan niin pitkällä, että kappaleisiin tehdään jo piilokoristeita. Siis sellaisia ääniä ja raitoja, jotka hädin tuskin tulevat kuulumaan jossain kuuloalueen rajamailla siinä valmiissa teoksessa, mutta mauste se on pienikin mauste.

Välillä tällainenkin ihme: erään laulun molemmat kitararaidat soitetaan livenä reaaliajassa sisään. Kolmannella yrityksellä tulee hyvä.

Ensi viikko on vielä kitaroita, sitten alkaa kitarisojen rääkkääminen.

Tulen Golgatallemme yhdentoista maissa vietyäni ensin painosta erän kirjoja Lilithin toimistolle. (Lilithin kautta on maanantaina julkaistu Homoseksuaalisuus-niminen uraauurtava (!) tiedekirja, johon kannattaa tutustua värähti viisari mihin suuntaan hyvänsä. Tai vaikkei värähtäiskään.)

Ulkona hehkuu keväinen aurinko. Sisällä Rake istuu editoimassa jotain diskobiisin kuuloista tarkkaamossa ja Rasio surffaa netissä kilvan Saatanaa vastaan. Halmkrona ei tänään pääse tulemaan. Sitten jatkuu kitaratyö iltakuuteen. Rasio soittaa meluisia akustisia ja rytmistä kilpavoimistelusähköä.

Juuri kun alan hermostua asioiden jonkinlaiseen verkkaisuuteen saan tehtäväkseni lakaista (Timo Kämäräisen termi akustisille taustaraidoille, joilla kieliä soitetaan vatkaavalla liikkeellä, vrt. nuotiokitara) erään laulun helinät. Osaan kappaleen koska olen sen tehnytkin eikä soittaminenkaan tuota vaikeuksia. Saan raidan tuplauksineen nauhalle melko suoraan kahdella otolla. Sitten vilkaisen kelloa. On vierähtänhyt tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Siis kahdeksan minuutin suoritukseen. Sen verran muuta aikaa meni uusien kielten virittämiseen, mikrofonien asetteluun, etuvahvistinasetusten hakuun, ekvalisointiin ja siihen, että joku muistaisi että se yksi sointu on duuri! Verkkaisuus on siis harha, joka johtuu tämänhetkisestä tuottaja/tuottajan apulainen/tarkkailija/kitarateknikko/ideoitsija/kasvi -asemastani, jossa aika venyy.

Iltapäivästä uskallamme ottaa käsittelyyn albumin nimibiisin. Rasion tuomat uudet efektipurkit saavat asiaankuuluvaa kohtelua ja kappale nousee ounastelevasta luonnoksesta kypsään itseyteensä.

Studio on aamusta puhdas kuin puolalainen pankkiholvi syksyllä -39. Täällä on siivottu. Äänitystila odottaa ystävällisenä akustisten kitaroiden soittajia. Täydellisen soundin salaisuus on tässä tapauksessa kolmen putkimikrofonin, kolmen putkietuasteen sekä helvetin kalliin lainakitaran yhdistelmä. Siitä kiitämme Tukiaisen Mikkoa, jota kapitalismin ruoska läimii.

Lämmin seitkytluvun sointi leviää kuin pullantuoksu tarkkaamoon Halmkronan näppäillessä testiääniä. Sitten alkaa se helvetti, että kappale pitää oikeasti näppäillä sormilla, opetella biisiä ja tehdä lennosta sovitusta samalla. Aika pian siinä on kuulemma sormet nilellä, krampissa ja irti. Mutta komiaa tullee jälkeä. Viimeisiin herooisiin sointuihin tarvitaan kyllä sitten Rasio, sillä Rake onnistuu keksimään soinnun, jonka tuottamiseen otelaudalta tarvitaan kuusi sormea! Minä istun tarkkaamon nurkassa eilisen jäljiltä sopivan romuna ja kuuntelen. Kaikki, jotka ovat paikalla vaikuttavat levyn ratkaisuihin ja tunnelmiin. Tänään viisi kitarataitaa. Huomenna toivottavasti saman verran.

Aamulla suunnitellaan kansi- ja kuva-asioita ja puhutaan syksyn kiertueesta. Levyn julkaisuajankohta fiksataan myös. Sitten uudelleensovitustyön pariin. Kaksi laulua on alkupeleissä arvioitu väärin, ja niihin pitää rakentaa uudet rumpukompit. Toinen myös transponoidaan, ja koska siinä on dogmanvastaisesti noin kaksitoista sointua, menee uudelleenhahmottamiseen aikansa. Karikot selvitetään lopulta laittamalla minut soittamaan ohjausraita kitaralla, sellainen, jonka pohjalta meillä on rakenne ja soinnut nauhalla. Kuullaan varsin karua näppäilyä ja jokunen valittu kirosana. Tuo transponointi ei ole oikein minun heiniäni. Kun laulan pikaista demolaulua johonkin mikinraunioon minimaalisella kuulokuvalla kitarasta Rasio kyselee, onko tuolle laulun vireelle mitään tehtävissä? On. Sitten Halmkrona lähtee pohjoiseen ja Tuomas soittaa ensimmäisen uuden version sisään kolmella otolla. On se nopee. Ainoa ongelma on, että kaveria pitää monta kertaa pyytää soittamaan huonommin, koska kappale vaatii primitiivisiä ratkaisuja. Sitten pieni tauko ja sama käsittely toiselle laululle. Viiden maissa pääsen vielä bassoraitojen kimppuun. Niistä tulee erittäin epä-CMX -raitoja. Kappale hylki muita ratkaisuja. Tällä kertaa on muuten normaalin noin kahdentoista mikrofonin asemesta vain neljä rumpumikkiä. Ja mikitys on tiukasti varastettu jostain äänitysalan retroilijoitten sisäpiirin lehdestä.

Se vähän aikaa sitten muka hajoillut Hiwatt – tuo maailman ärhäkin rokkivahvistin – tuli muuten eilen huollosta. Yksi valmistajan viallinen putki koko härdellin takana. Nyt tuo tuossa kiiltelee ja pitää tarvittaessa sellaista ääntä, että paikat lähtee hampaista vielä ulkomaillakin. Ja pedaaleita ilmestyy koko ajan lisää lattioille. Laitehulluus on tosiasia. Mun tuliterä Vox AC30 tuli tänään maahantuojalta. Kiitti Jute! Se on vielä paketissa, sillä minä osaan pidätellä…

Seuraava studiopäivä on ensi keskiviikko. Tänne tulee välillä Tuomari Nurmion bändi näyttämään närhelle munat. Saa nähdä miltä se rokki maistuu keskiviikkona Rickie Lee Jonesin keikan jälkeisenä aamuna.

Satunnainen lukija voi ihmetellä, miten kuuden kitararaidan tekemiseen voi mennä päivä. No sen vuoksi, että se on tarkkaa puuhaa, jossa sointivärin hakeminen, soiton intonaatio, stemmojen rakentaminen ja yleinen rokkaus vaativat kaikki osansa. On orkestereita, jotka tulevat studioon, pistävät kamat pystyyn ja soittavat valmiiksi treenatun levyn läpi samoilla soundeilla. Me emme ole semmoinen orkesteri. Meille studio on pyhättö ja laboratorio. Siellä etsitään oikeaa ääntä. Moinen voi johtaa outoihin ratkaisuihin. Ja hetkeen pitää luottaa. Ellei levy hylji jotain ääntä, se tehdään. Ryömitään lattioilla siirtelemässä mikrofoneja, piuhoittamassa efektivuoria ja etsimässä erikoisvirityksiä. Nämä asiat eivät usein levyllä kuulu. Mutta kuuluvat silti. Tänään oli hyvä saalis. Ehkä se johtuu osittain John Keelin Mothman prophesies -kirjasta, joka lepattaa studion pöydällä. NE tulevat ääniraidoille.

Kuten Jimmy Page sanoo It might get loud -dokkarissa, jonain päivinä ei musiikki tule luo. Kitara on mykkä. Mikään ei kuulosta ääneltä. Jumalten vasara ei iske. Jonain päivinä taas luulee löytäneensä viisasten kiven, Eldoradon ja muusan rakkauden yhdellä kertaa. Ja näiden välissä ovat ne päivät kun tehdään musiikkia.

Kymmenen päivän tauon jälkeen kuuntelemme luonnoksia. Päätetään sovittaa kaksi kappaletta uudelleen ja perjantai sovitaan rumpupäiväksi. Sitten demolaulan kappaleet, joiden tekstejä on muokattu. Muuten päivä menee sen kuuluisan niin sanotun fiilistelyn, eli suomeksi tunnelmoinnin merkeissä. Keskiviikkona ei ole studiota, sillä tuottaja korjaa kattoaan. Torstaina jatketaan kitaroitten parissa. Niitä on soittamatta noin kolme, neljäkymmentä. Kahden viikon rupeama heitä siis.

Studiosession aikainen elämä on merkillistä. Laulut tulevat uniin, mieli askartelee jatkuvasti yksityiskohtien kimpussa, kannet ja muut tulevat asiat liikkuvat alitajunnassa. Ulkoisesti ei tapahdu mitään, mutta rallit soittaa soittajaa kuin myrskytuuli lokinpoikaa.

Tynkäpäivä osoittautuu tehokkaaksi. Eilistä tuottajan pitämää jöö-puhetta muistellen musisoin tänään Rasion kanssa kitarat yhteen tärkeimmistä kappaleista. Vaarana se, että laulun runko kuulostaa hieman liian yksinkertaiselta, mikä meidän orkassa yleensä johtaa sen ennenaikaiseen kuolemaan. Tunnelmoin ensin modatulla SG:lläni särö täysillä, volume lähes nollassa murtuvan melodiariffin, jonka jälkeen tie akustisen kitaran raiskaukseen on auki.

Välillä Gabi tuo Auringon ja Rautakanteleen vinyylien koelevyt! Ne pitää pian kuunnella ja päättää, osaavatko itävaltalaiset kaivertaa.

Kaksitoistakielinen akustinen on hieno vehe. Ja sitä on hyvä hakata. Sähkökitara on vaan akustisen pösilö serkku. Joka ei toimi ilman sähkömiesnörttiä.

Päivän päätteeksi kuuntelemme kuluneen kuukauden ääniä. Tehdään listaa seuraavan työrupeaman tekemisistä. Asiat alkavat saada muotoa, kullasta tulee lyijyä, hengestä lihaa.

Palaamme studioon viikon päästä tiistaina. Ehkä silloin ois maassa hanki. Ja silmä sammunut auringon.

Käymme aamusta “König”-työnimeä kantavan hirviönraadon kimppuun. Sovitus on simppeli, mutta asianmukaisen kitara-äänenvärin löytäminen vie maun ja ammattitaidon äärirajoille. Etenkin kun Dogma on ilmestynyt kappalelistan vierelle tarkkaamon seinälle. Ohessa on muovitasku, jossa on muutoksenhakukaavakkeita.

Montako fuzz-pedaalia pitää laittaa peräkkäin, että instrumentti alkaa kuulostaa norsun raivolta?

Kuolleen luontokappaleen riekaleita sisältäneen lounaan jälkeen on Rasion vuoro vähän hivellä kielisoitinta. Soundieksperttinä käyn säätämässä Marshallin asianmukaiseen kuntoon äänitystilassa. Viittä minuuttia myöhemmin koko kämppä haisee palaneelta juotosmetallilta. Tästä suivaantuneena teemme kolmososan nettivideoon. Technicolour-oksennusta.

Huomenna lyödään korttia ja puhutaan naisista, helevetti!

Jos olet katsonut Tarkovskin Stalkerin, niin muistele sen päähenkilön viimeistä repliikkiä, tiedät miltä meidän kanssa tuntuu tehdä hommia.

Toyotassa kukaan ei kuule huutoasi. Eikä äänenavausharjoituksia.

Oli mitä oli, seinällä on nyt taulukko, jonka mukaan 42,8% kitaroista on soitettu.

Parasta tänään oli spitfirehyökkäys kaksikaulaisella kitaralla stereona kahden vahvistimen läpi suoraan biisin keskiöön. Eikä sekään hullumpaa ollut, että mielestäni potentiaalisesti paras laulu meinasi kuolla leikkauspöydälle.

“Miksei aina voi olla studiossa”, kuten Halmkrona asian tiivisti aamupäivällä. Muutoin tehdään kuin Coco Chanel eikä oikeastaan kerrota mitään, eikä näyttäydytä ensinkään. Päivän löytö on Voxin neljän watin putkinuppi. Neljän watin, kansalaiset. Ikinä meillä ei ole ollut näin monipuolista välinepalettia äänityssessiossa. Tämä on kuin kitaristin karkkikauppa. Jopa niin, että eräs pitkätukka etsi tänään puoli tuntia kymmenettä kitaraansa ja luuli jo hetken unohtaneensa sen Kaapelin käytävään kuukausi sitten. Löytyi kuitenkin. Sitten haettiin alueita, joissa voima piilee. Ehkä löydettiinkin. Iltapäivälllä Rasio oli tunnin verran nero. Enempää ei kukaan varmaan kestäisikään.

Pitää tuoda lisää okkulttisia kirjoja äänittämöön. Tiesittekö, että Sasquatch osaa ajaa lentävää lautasta? Tai että ihmisenkokoinen päätön, valkea lintu saattaa olla häiritsevää iltapäiväteeseuraa. Tai että Baphomet dekoodautuu Heprean kautta Sofiaksi!

Kitarat raikaa. Tosin alkukankeutta on havaittavissa. Ei oikein tiedä mistä päin lähestyisi noita ovelia metsäneläimiä, lauluja. Sen lisäksi Rasion Hiwatt alkaa polttaa sulakkeita. Ilmassa on siis liikaa sähköä. Ja jos jotain on liikaa, sitä tarvitaan lisää!

Työnimi Johtaja Mikaelin kaupungissa saa ylleen ties minkälaista kitaramaustetta näppäilystä ujellukseen. Mihin tässä vielä mahtuu laulumelodia?

Tänään kun en itse soita vaan vain kuuntelen ja osallistun soundien ja sovitusten rakentamiseen on oudon raskasta keskittyä. Iltapäivällä huomaan torkahtelevani tarkkaamon epämukavalla tuolilla. Jatkuva intensiivinen läsnäolo yhdistyneenä fyysiseen passiivisuuteen on kuin ojankaivuuta. Pää säveltää, sovittaa, sanoittaa. Koko musiikillinen muisti ja mielikuvitus on liikkeellä, ja sitten nukahtaa. Jep.

Osa kaksi psykedeliaa menee nettiin nähtäville. Rake ja kitaristit jäävät säätämään vielä huomisen vahvistinsetuppia kun lähden viideltä. Jos vaikka lepäisi vähän. Tekstien muokkauksen parissa.

Neljän kappaleen teksti on kesken ja kolmesta puuttuu laulumelodia. Akustinen käteen ja hommiin.

Ensimmäinen kitarakitarapäivä. Kitarapäivät on yleensä parasta koko tässä hommassa. Laulut liittyvät rokin suureen jatkumoon sähkökitaran voimalla. Edes Ylexin kuvausryhmä ei kykene hidastamaan Halmkronaa, joka vetäisee ensimmäisen kitararaidan telellä, Voxilla ja parin purkin läpi suoraan eka otolla sooloineen raiturin uumeniin. Tästä on hyvä lähteä.

Sitten tehdään vähän haastatteluhommia samaisen kuvausryhmän kanssa. Kamera on hyvä hyytelöimisväline.

Ja sitten Janne ja Rake keksivät alkaa kokeilla siihen samaan jo soitettuun raitaan eri kitara- ja vahvistinvaihtoehtoja. Kolme tuntia myöhemmin palataan takaisin suht ensimmäiseen versioon. Ei mitään siihen verrattuna, että David Gilmour etsi loistonsa päivinä kolme viikkoa soolosoundia. Mutta hieromista silti. Helevetti, että kuulostaa hyvältä dogmin mukaan tehty homma jo tässä vaiheessa. Tai kuten Gabi tokaisee käydessään tarkkaamossa (hän on tuottanut viisi levyämme), että kuulostaa paremmalta kuin vuosiin. Ei voi tietää. Mutta hirvee meteli on. Eikä mitään tuplata. Sitten jatketaan. Jatketaan. Kahvitauolla Rake ja Janne tekevät ohimennen jonkun tanssiartistin hittibiisin läppärillä puolivalmiiksi. Minä luen kirjaa taudista, jossa ihminen sokeutuu, mutta alkaa nähdä pimeyden sijaan näkyjä enkeleistä, kääpiöistä ja hattupäisistä miehistä. Se ei ole romaani, vaan tiedettä.

Sitten tulee jano.

Ensimmäinen video nettiin. Se näyttää rehellisesti ja mitään kaunistelematta, mitä täällä tapahtuu.

Muutoin Rake re-amppaa bassoja. Etuasteen läpi äänitetyt raidat johdetaan uudelleen vahvistimen kautta kaiutinkaappiin ja äänitetään. Jokaisen kappaleeseen haetaan siihen sopiva soundi kokeilemalla ja muutamaan äänitetään useampikin bassoraita eri efekteillä ja ekvalisoinneilla. Nyt kappaleet alkavat kuulostaa jo omilta luurangoiltaan.

Illalla katsoin Rasion tuoman Who-dokkarin. Alan vasta nyt tajuta, että huolimatta siitä miltä he kuulostavat, on kyseessä silti yksi maailman möykimpiä orkestereita. Ei olis Hendrixiä tai Stoogesia ilman Whota. Siten ei siis myöskään nykymuotoista punkkia eikä heviä.

Dogmasta tuli sitten palautetta laidasta laitaan. Muistakaa, ettei kannata uskoa ihan kaikkea mitä sanomme. Ai ei ollut uutinen tuokaan. Mutta älkää nyt sentään pyytäkö meitä soittamaan jotain tavan d-viritysheviä.

Käykää mulkaseen se video. Ja hyräilkää kertosäettä mukana.

Studiossa oleminen on muuttunut mielentilaksi. Oleminen on tekemistä, tekeminen olemista, siis. On lähes sama mitä teemme, se kaikki on tätä levyä. Nyt Rasio soittaa kahteen lauluun bassoa. Ja soittaa muuten hyvin. Mutta ei yhtään ääntä pohjasävelestä, joten ainakin demolaulujen tekeminen ilman kitaroita tulee olemaan noissa mielenkiintoista. Puolenpäivän aikaan Jute (Koodien kitaristi) tuo Jannelle upou-den-uu-denden Voxin kermanvärisen AC:n. Helevetti että voi vahvistin kuulostaa hyvältä ihan noin vaan. Tosta vaan. Telen kanssa. Ja muutenkin. Tilaan omani myös oitis. Tosin mustan. Kerma on kakkuihin.

Iltapäivästä demolaulusessio kymmeneen biisiin. Voiko olla parempaa kuin värkätä laulujen kanssa, kun ne ovat vielä ihan kesken, vielä minun, vielä utupilviä ja yskänkohtauksia. Huomenna ei ole vielä. Ei koskaan. Kuvaamme tubeen pienen psykedeelisen studionäytteen, joka uploudataan kun se löytyy koneelta.

Rake oli meilitse ilmoittanut miksaavansa maanantain aikana erään ulkomailla julkaistavan kotimaisen popsinglen ja että meidän ei tarvi tulla mestoille. Siellä sitten oltiin vittuillessaankin kymmeneltä tikkana. Rake jousti vaihteeksi taas ja saattoi yllättävänkin aikaavievät rumpueditit loppuun, ja minä soitin vielä kolme bassoraitaa. Perkele että on hyvä soundi Rickenbackerissa! Vielä kun sais levyltä kuulumaan.

Tähän saatiin kulumaan koko työpäivä. Saa se basistikin ottaa aikansa ja tehdä kaikenlaista pikku herkkua ja jäynää raidoilleen. Se tarkoittaa, että meillä on nyt viisitoista valmista rumpuraitaa, kaksitoita bassoraitaa ja demokitaratkin on kaikissa lauluissa. Rasio soittaa kahdet bassot Presarilla. Kostoksi aion soittaa vähän akustista. Ja tilata Voxin AC30:sen. Huomenna demolaulut kaikkiin kappaleisiin joissa on teksti tai luonnos ja torstaina kitarasovitusten kimppuun. Se on vaihe, jossa tämän albumin karaktääri alkaa lopullisesti hahmottua. Tällaista on studion käyttäminen sävellysvälineenä. Kaikki laulut ovat muutoksen tilassa, virtaavat. Joskus joku biisi on parhaimmillaan keskeneräisenä. Kun sitä ei ole vielä naulattu alas, hakattu kiveen, suudeltu puhki. Yäk.

Sen kunniaksi pistetään nyt DOGMA 2010 esille:

CMX:n kolmastoista albumi -

Ei heviä

Ei progea

Ei kompressointia

Ei kitaratuplauksia samalle stemmalle

Ei sämplejä eikä syntetisoijia ilman kirjallista hakemusta dogmaneuvostoon

Ei rääkymislaulua, paitsi yhteen kappaleeseen

Ei yli kolmea sointukuviota per kappale ilman kirjallista hakemusta dogmaneuvostoon

Ei kosketinsoittimia ennen kitaravaihtoehtojen perinpohjaista kokeilua ilman kirjallista hakemusta dogmaneuvostoon

Kaikki instrumentit soitetaan vanhan putkiesiasteen läpi ja kierrätetään puolen tuuman nauhan kautta

Kaikkia studion muinaisesineitä pyritään käyttämään

Pidättely on seksikästä

Duuri on mahdollisuuksien rajoissa

Jammailu ja jumitus on sallittua ilman kirjallista hakemusta

Soitetaan luonnonvalossa

Katsaus Rukalla eli Lapin hintapolitiikka.

Lapin soivin kunta, josta tolkuton muisto. Ensin älytön kahlaaminen, tunturissa hurmaavat kimalaiset ja sen juurella kamalin sotku. Mökit ovat kauheita: Hatutta tulee vilu, sängyllä panttilainaamon historia, nurkassa petattu sohva ja seinällä inkkarin ruho – pimunkuva hyllyssä, reppana kuvassa. Ruumassa kitisee kireä ukkeli. Ei ole meikäläisen alaa. Pakko lähteä Rusaselle tankkaamaan. Se on hintava baari, mutta suora ja huoleton, ja turvalliset kyypparit. Portsari vilkaisee punakkaa takkia. ”Punssi Akille”, pirautan kassalla ja hipin lantillakin kossu tuhoaa. Kohta on henkkarit rullalla. Naiset toivat perin aniksen makuista heraa kupissa. Olut johti kadotukseen.

Pihalla Kawasakin rengastus (kumissa on kitka) ja muita hillittyjä hanttihommia meneillään. Tankkausta Rukan edessä. Kunnansomistaja Arno Pokka, tuo härski kapu huutelee pyöränsä päältä. Arvo Penttilä kuiskii mälli suupielessä ja herjaa pappia, että ”tunnilla käytät tossuja ja hikoilet sentin vuoksi.” Kohta tumpataan kossuun ja nuorten pissiessä saapuu villinpuoleisia tuttuja: Kuriton partisaani Lumperin Santtu ja kuleksiva malli Saila Ruutana. Pian kunnan lakittamia kuristetaan pillistä. Rovaniemen rekkakuskit kutkuttaa lasta ja samoilija Hokkanen heittää keppiä kohti turvattomia karkulaisia. Hilma Juntti kunnan soppajonosta runoilee vinkkareille: Gourmet on kallis! Sitten kalpakikkailija Jussi Viitalainen, heimon rabbi, hommaa sumopainijat, Hirvaskankaan kynäilijät Timo Houkan ja Arska Tervon tuskaiseen paariin. ”Hengetön karja ei herjaa pappia!” Kohta hovisumoilija paukuttelee kiskalla ja rynkky rutisee -ruususjenkkaa.

On Rukan penkkari-ilta: tuttuja virtanaan, humpan pimputusta, tuomareita ja juristeja. Tuija ja Tessu, Vallu ja Regina kypsyttää hirvasta kinkkuruukussa ja uneksii paistellessaan herkkuja kupissa. Poppiheikki Veli Pirinen, bacardikolli, tunkee kassulle vaistovaraista pakinaa Karjalaisen arvoituksesta. Simo Hovari, äly Camparissa, pupuhäkki turkkina massun ympärillä, tankkaa ruhollaan ja tuplaa kossua – sen runopaletti pelottaa unista.

Paatoksen siivin (suorastaan pirullisesti) kuiva ja naseva kossu vie tuumaan: kännin näännyttämänä mamoilen horkasta. Senkin muistin unissain, vannon Reginan nimeen.

Koska AW näyttää flippaavan ja tuossa oikealla lukee että yhtyeen jäsenet kirjoittavat täältä studiosta niin pakko kai se on.

Puhutaan sitten vaikka laitteista. Jottette te luule että me kitaristit jättäytyisimme pelkästään Bossin ja Voxin multiefektilootien digitaalisoundien varaan niin tehdäänpä selvää soittohuoneen lattialla lojuvista laitteista:

• Electro Harmonix English Muff’n
• Electro Harmonix Big Muff
• MXR Phaser 90
• T-Rex Viper
• Seymor Duncan Pickup Booster
• DOD FX55B Supra Distortion
• Death By Audio Robot
• Morley Power Wah
• modattu Ibanez TS9 Tube Screamer
• Ibanez BC9 Bi-Mode Chorus
• Fulltone Ultimate Octave
• Voodoo Labs Superfuzz
• Voodoo Labs Micro Vibe
• Pigtronix Envelope Phaser
• Zvex Fuzz Factory
• Ibanez SM9 Super Metal
• Boss Super Chorus
• Boss Digital Delay DD-7
• Boss DS-1 Distortion

Ja ne vahvistimet:

• Marshall JCM 900
• Hiwatt Custom 100 DR-103 White
• Vox AC30 vm. 1964
• Vox AC30HP Vintage Cream
• Mesa Boogie Dual Rectifier
• Ampeg SVT Classic
• Ampeg kitarakombo

Rake voi sitten vaikka kirjoittaa Laitelutkien keskustelupalstalle mitä plugareita sen helvetinkoneen lelulaatikossa on.

Kaikki saatanan kiertue- ja keikkapäiväkirjat on kyllä vittu semmosta paskaa, että tää on kyllä niin viittä vaille förbi tää homma. Timo vittu virittää ja Tuomas on paskalla ja pierupetterihomoloo! Flow my ass. Soittamassahan täällä helevetin studiolla ollaan eikä tekemässä päivän tehokkuusvitturaporttia lautakunnalle. Kitara tänne, ukot koppiin ja melua!  Soromnoo.

Bassopäivä aloitetaan katsomalla netistä rakeisia mustavalkofilmejä, joissa kuusikymmenluvun nuoret avantgardetaiteiljat syövät kilpaa paskaa, painivat veressä ja käyttävät täytettyjä eläimiä dildoina. Sitten ne hävyttömät vielä leikkivät ruoalla ja pitävät toisiaan kädestä vierekkäisillä pytyillä istuen. Ja tupakoivat alasti, ruojat. Kyllä kuusikymmenluvulla oli kivaa! Nyt kelpaa soitella bassoraitoja vääräsäärisiin kappaleenalkuihin.

Sitten harjoitellaan, sovitetaan ja soitetaan bassot neljään kappaleeseen. Osa Moduluksella, osa Rickenbackerilla, jossa on niin kovaääninen passiivielektroniikka, että mikit pitää laskea aivan alas jottei signaali mene pöydässä ruvelle. Nyt soitetaan suoraan Neven putkietuasteen läpi raidoille, jotka re-ampataan sitten ennen miksausvaihetta.  Sitten on hyvä kokeilla eri vahvistinyhdistelmiä. Halmkrona käy jossain vaiheessa pistäytymässä. Puhumme työasioita, työaikana! Sitten soitamme nauhalle järjetöntä riffiä.

Keskustelu tieteenfilosofian ja metafysiikan raja-alueista ei johda mihinkään. Sepä outoa. Ehkä pitää vielä katsoa uudestaan filmi, jossa taitelija oksentaa kankaalle ja maalaa syntyneellä sotkulla abstraktin teoksen, joka näyttää aivan oksennukselta.

Taiderockpäivä jos mikä. Kahdentoista maissa aloitellaan. Ulkoa kuuluu kolarien ryske vuoden liukkaimpana päivänä. Tuomas on tulossa rummuttamaan puuttuvia ottoja. Jannen kanssa luonnostelen tremolobassolla maailman hitainta biisiä (ellei lasketa sitä John Cagen etäisessä kirkossa vellovaa nelisataavuotista riffiä). Pukeutumiskoodi alkaa olla aika nollassa, mitä lie tohveleita ja verkkatikkureita. Ernon puolella fiittaa joku ruotsalainen visertäjä. Pöydällä on saksaksi dubattuja Barbapapoja, chilipurkkeja ja Patrick Harpurin Daimonic Reality.

Välillä kuunnellaan musiikkia, Decembristsejä, Talk Talkia, The Whota, Animal Collectivea ja White Denimiä. Lattialla on hujan hajan noin viisitoista fuzzpedaalia muista tinapurkeista puhumattakaan. Isi haisee musiikilta. Tänään taitaa olla perjantai. Työt ovat edistyneet samaan tahtiin kahden ensimmäisen viikon aikana kuin Talvikuningasta tehtäessä. Ja sitten se hauskanpito vasta alkaa kun rumpupohjat on tehty. Radiossa puhuvat eläkeiän nostamisesta. Siinäpä nostavat.

Rasio tulee paikalle ja alamme porukalla kehitellä maailmansotaa tämän paskan uudelleenvirittämiseksi. Tällä paskalla tarkoitan länsimaista demokratiaa.

Tänään kahdet pohjat. Sanan kaikissa merkityksissä. Pään sisällä olevaa lihasta särkee.

Hienoa, että on laite, jolla mikrofonin voi sijoittaa virtuaalisen Ladan suljettuun takakonttiin. Mä lähen nyt himaan kattomaan seiniä ja saamaan suuren luokan visioita. Huomenna rumpupäivä.

…Kysyi eilen Tavastialla Jannelta Udon keikalla, että mitens studiossa sujuu. Siitä varmaan tuo krapulainen ilme. Itse tutustuin eilen kossuvissyn salaisuuksiin kotipaikkakunnan paikallisessa. Missä kaikki urpot tulee jutteleen. Kyllä elämä on sitten suloista.

Tänä aamuna siis tuijotellaan ja haaveillaan. Lähinnä kaikesta, mistä Betty Ford haluaisi meidät vapauttaa aika-ajoin sievoista maksua vastaan. Pitänee miksata tämä levy Amsterdamissa. Onks kellään hevosten nukutusainetta? Ku eihän tuo meidän Ajax saa unta.

Nyt tuo Halmkrona katsoo läppäriltä Matkaoppaat-ohjelmaa (???) ja Rake täyttää Ylpön Gramex-listoja. Hyödykästä ja mystistä kaiken kaikkiaan. Kohta isketään kahden uuden laulun kimppuun kuin palavat korppikotkat. Eilen sain neljä tekstiä viimesteltyä.

Raken flunssalääke:

4dl absinttia

kourallinen hienonnettuja goji-marjoja

hyppysellinen macajauhetta

loraus agavesiirappia

4 valkosipulinkynttä

1 sohva

Sitten vaihdettiin instrumentteja ja soitettiin suobluesia, bossanovaa ja jatsia. Sitten jakauduttiin kahteen työryhmään ja tehtiin kaksi laulua lisää.

Muusikon ainoa tapa tutustua viikonlopun porvarilliseen traditioon on studiosessio, joka kotikaupungissa pidettynä katkeaa yleensä kuten mikä tahansa työ. Typerää. Kuten sekin, ettei tehdä kahdentoista tunnin päiviä.

Tänään kuitenkin jatkettiin ja aamupäivästä päivän varsin eteerinen ralli sai niinkin eksoottisen mausteen kuin Rasion soittaman rumpuraidan. Svengasi kuin hirvi, vaikka kaikki paikat menivätkin kuulemma kramppiin harjoituksen puutteesta. Mielenkiintoista kuinka sama instrumentti muuttaa luonnettaan niin paljon vaihtamalla sitä käyttelevää hermostoa ja raajastoa. Ehkä Rasio soittaa kappaleeseen myös bassot ja kitarat. Ja pianon. Ja lap-steelin. Ja jodlaa.

Olen tuonut sessioon demoja noin viidestätoista kappaleesta. Demon muuttaminen yhteissoitoksi kestää noin kolme tuntia, jonka jälkeen pyrimme yleensä äänittämään lopullisen rumpuraidan. Mikä vie tunnin, pari. Lähes valmiiden kappaleiden lisäksi tuntuu syntyvän joka päivä myös uutta. Tänään teimme Jannen kanssa studion oleskelutilassa noin tunnissa Raken tilaaman kertosäehirviön. Se vetäistiin heti akustisesti nauhalle metronomin säestyksellä. Ja lällätystekstillä. Yllättävän rapea soundi tulee metrin päästä putkimikillä äänitettyyn akustiseen. Loppupäivän inventoimme kuluneen kuuden päivän tekemisiä kuuntelemalla. Mitä puuttuu, missä on vikaa, millaisia kappaleita, tempoja ja tyylejä vielä tarvitaan. Meillä on nauhalla viisi lopullista rumpuraitaa, kahdeksan kappaleen rakenteet ja muutama epämääräinen luonnos. Vielä on monta kymmentä raitaa täyttämättä. Ja ainakin viisi laulua vielä työn alle otettavina.

Kolme aiempaa albumiamme ovat olleet enemmän tai vähemmän teemalevyjä. Tämän levyn metodi on dogma. Siinä on viisi kohtaa, ja paljastamme ne pian, mutta emme vielä.

Huomenna on “tuottajan flunssa” -päivä, mikä tarkoittaa ainakin minulle tekstityssessiota uusiin lauluihin.

Pöytäkeskutselua ilman repliikkiviivoja: Meitsi karppaa ja syö pastaa. Niin se on karppausta. Et sä pelkää että sun bassokuviot ei osu kun sä juot alkoholia. Sulla on parrassa muuten jotain valkosta. Mä kirjoitan studiopäiväkirjaan kaikki mitä täällä sanotaan. Onko meillä nyt viiden vai kuuden biisin pohjat. Eli niinku noin puolessavälissä ollaan jotain. Katkarapuja ja raejuustoo. Didacts & narpets! Eihän noista vielä tiedä, mikä menee levylle. Ja bonusraidat pitää tehdä kanssa. Rasio kolvaa. Pitäskö laittaa seuraavaan the Gates notes. Ihme ku törmää omaan juttuunsa twitterissä. Koska se pitäis julkistaa se Applen tabletti. Palttiarallaa kohta mentävä taas epämukavuusalueelle – sinne missä soi. Onneksi on saatana Baseballs. Jätkä vittuilee Ylpölle feisbuukissa. Enkä muuten vittuile. Baanalle, anyone?

Tätä sanon jo työpäiväksi. Aamulla soitamme Tuomaksen kanssa ihan vittuillessa puoli tuntia reggaekomppeja. Bassokamat ovat niin lujalla, että ikkunat helisevät. Sitten treenaamme Jannella vahvistettuna singlekappaleen kuuloisen poplaulun mielestämme oivaan demokuntoon. Rake tulee tukusta ja haukkuu versiomme pystyyn. Hän tahtoo meistä enemmän irti. Komentaa meidät takaisin soittotilaan hakemaan uusia ratkaisuja peruskompille. Muut bändit saavat tehdä samaa biisiä yhä uudestaan, meidän täytyy kuulemma tehdä jotain tyystin muuta. Mutisemme hieman, mutta oikeassahan se on. Miksi tehdä Puuvertaus kakkonen tms.

Rasio ehtii paikalle ja kahdessa tunnissa työstämme hänen unenomaisista riffeistään kokonaan uuden kappaleen, jonka lopullinen rumpuraita saadaan heti nauhalle. Sitten pikalounaan jälkeen Jannen demojen kimppuun. Tunnin kuluttua saamme taas juonesta kiinni ja helisevä etnoriffi muuttuu rivakaksi rähinärokiksi. Kaksi uutta laulua siis tänään ihan takavasemmalta.

Tauoilla luonnostelemme albumin dogmaa. Siinä on paljon ei-sanoja. Otamme linjaukset vakavasti, mutta emme aio hirttäytyä niihin. Laitteista kiinnostuneille: äänitystilassa on Voxin, Hiwattin, Ampegin ja Mesan vahvistimia. Ja nelikymmenvuotiaat Ludvig-rummut.

Soittoa aamusta asti. On mielenkiintoista, kuinka hyvät kappaleet alkavat kuulostaa sietämättömiltä ja mitättömät mainioilta kun niitä aikansa jauhaa. Sitenhän se rallin käyttökestävyys testataan. Sormet alkavat olla nilellä.

Kaikki studioskitsoilu on sitä, että riidellään loputtomasti yksityiskohdasta, jota kukaan yhtyeestäkään ei tule sen koommin ikinä enää muistamaan. Onko haikka auki neljäsosasekunnin ennen kertosäettä tai dempataanko sointukierron keskimmäistä sointua tahdin viimeisellä iskulla hieman… Lisäksi on olemassa studiohalvaus, joka laittaa ihmisen luulemaan, että ensimmäinen ehdotus mistä tahansa on kiveenhakattu fakta. Sen vuoksi tulee pyrkiä studioripuliin, jossa kaikki on sallittua eikä mikään idea ole tarpeeksi typerä päätyäkseen levylle.

Tauolla ehtii lukea musiikkilehtiä ja huomata, ettei ole tuon taivaallisen hajua, ketä nämä kaikki hyväkkäät ovat. Suurin osa heistä on kuitenkin vähintään rokin uusi aamunkoitto. Lehdestä näkee myös sen, että kun artistista sanotaan, että “tämä on saavuttanut sellaisen aseman, että…” tapahtuu se viittä vaille vittuiluvaiheen alkua ja varttia ennen kuin artisti kuopataan aikansa eläneenä. Yleensä tämä tapahtuu siinä vaiheessa kun kolmas levy on ulkona.

Joka tapauksessa ensimmäinen lopullinen rumpuraita on nauhalla, ja seuraavan kimppuun käydään oitis. Kunhan se demppausasia on sovittu.

Hitaasti. Hitaasti. Ensimmäinen tehtävä on oppia heräämään aamuisin. Selviämään lumisesta maisemasta hengissä. Kello neljääntoista mennessä on tänään vasta saatu maahantuojalta taloon käsittämätön määrä uusia mikrofoneja, joissa on “roswelliittinauhakapselit”. Niitä sitten ripustelemaan, kiiltäviä, uusia. Luvattuja minikameroita ei vielä kuulu, ei näy. Säädetään silti tikkailla keikkuen soittotilan valaistus kuvausystävälliseksi. Äänitysohjelma kaatuilee loputtoman lyömäsoitintsekin aikana lupaavaan tahtiin. Sähkölaitteiden häiriöt ovat pysyvä piirre levytyssessioissamme.

Joku pieksää alakuloista akustista kitaraa huoneiston sokkelossa epätodennäköiseen tahtilajiin.

Ulkomaailma on kaukana ja aika turha. Alan kaivella tekstipinosta sopivia muokkausehdokkaita kehkeytyviin laululuonnoksiin. Jos on aivopoimunmutkassa siinä sata riffiä ja vihkonriekaleessa yli neljäkymmentä tekstiä, on mahdollisia yhdistelmiä syytä kokeilla hartaasti. Pian alkaa maailman tappiin venyvä psykedeliajami.

Tasan tuhat, sata ja yksitoista päivää on kulunut siitä kun viimeksi aloitimme uuden albumin äänitystyöt. Paljon on verta virrannut Tiberissä sillä välin. Ei ollut iPhonea, Spotifytä eikä Obamaa. Eikä ammuskelijoita. Nyt on. Paperitehtaita juurikaan ei, eikä telakoita.

Olemme Inkfishillä, kotistudiossa siis tavallaan. Täällä on tehty Dinosaurus, Isohaara ja Aion. Miksattu Pedot ja Talvikuningas. Paljon tunnetta ja muistoa. Nyt äänitystila on akustoitu uudelleen ja Rakella on tuore, mahtava äänipöytä, kuin jokin täytetty jättiläismatelija.

Meillä on minimalismin aika. Kun ympärillä kaikki on isoa, täysillä ja turboahdettua me käännymme sisäänpäin. Kun kaikki on kiillotettua, uutta ja makeaa me olemme pölyisiä, vanhoja ja kirpeitä. Seisomme kuin neljä räjähtänyttä tutkimusmatkailijaa kartan valkoisen alueen reunalla rinkat selässä ja silmät tuntemattomaan horisonttiin viritettyinä.

Yhtään laulua ei ole tarkoituksella tehty valmiiksi. Epätodennäköisyyden kentät väräjävät. Aihioita on kolmen vuoden matkalta aika lailla. Sillä välin kun Rake nollaa äänipöytää edellisen session piuhoituksista jupisten jotain apparitioista, vaihdamme kielet ja kalvot soittimiin, pystytämme kovia kokeneen settimme ja alamme tapailla ääntä.  Tämä on nyt alkanut. Musiikki on hirviö. Soittimet karkaavat käsistä.