Isohaara
2.8.2002
Herodes/EMI
- Päänsärkijä
- Pohjoista leveyttä
- Veitsenterä
- Minne paha haudattiin
- Isohaara
- Revontulten repijä
- Minun sydämeni on särkynyt
- Post mortem
- Lihan syvyyksiin
- Silmien takana
- Tuulilukko
Päänsärkijä
Meille on laulettu tuhansin lausein kauniita asioita, kauniita asioita
lemmenlupauksia, kuisketta kaihon, pyydetty lipevin kielin ja anoen
tanssimaan sielumme pohjalla väärien profeettojen seireenilaulun tahtiin
maailman kudetta eestaas uiden langaksi siihen tahtoisimme
eksyneet, pienet, tahtonsa myyneet, vähäänsä tyytyvät kuluttajapiruparat
osinkolaivueen paraatilippujen värien loistossa sokeina itkemme
kädessä ei edes puulusikkaa
tahdon elää, tahdon kuolla
niin kuin olisi paikka tuolla
hämärätaipaleen takana tuolla
tähtien välissä, mahdoton saavuttaa
mikä alkemistien paja on siellä missä tyhjyys muutetaan
jokaisen unissa haaveilemaksi täydeksi elämäksi auringon loistossa
silmien edessä hyväntahtoisen kaikkivallan, joka ei lyö, joka ei herjaa
paimen kaitsee kultaista karjaa niityillä joilla ei varjoja näy
rakkaat ystävät, meitä on kusetettu ja ahdistukseemme otamme lääkkeet
niitä on kaikkia laatuja riittämiin takaamaan tytöt ja pojat niin hyödylliset
tuotantovälineiden kannalta, joissa ei muuta outoa lienekään
kuin että kukaan ei elä ja potki kun hampaita vedetään suusta ulos
(minä tulen hulluksi näistä sanoista)
Pohjoista leveyttä
On ilta, päivä on tänään
ja paikka on pohjoista leveyttä
näyt ei riitä, enneunet
kertoo mitä tahdommekin
suurin elein, suurin sanoin
rakennettu suuri maailma
kiiltelee ja meluaa
ei siellä ole ketään kotona
tahdotko pois
tahdotko mielesi
omana omana omana omana
pitää
kadut kultapäällysteiset
hoippuu lasipalatseihin
juhlat jatkuu ikuisuuteen
elämä hieman lyhyempi on
yksin talon pimeydessä
istuu valtaistuimellaan
lapsi silmin lasittunein
itkee sähkön valtamereen
mitä teenkin, miksi teenkin
mitä teenkin piru tietää
sietää vuottaa, siihen luottaa
että tulen tuttavaksi
Veitsenterä
Poika kulkee veitsenterää
tyhjä ilme kasvoillaan
hän kantaa miehen taakkaa
väsynyttä, typerää
tyttö huutaa perään
vaan kuka naisen puhetta kuuntelisi
pilvet yötä peittää
jättää pienen huoneen hämärään
minä muistan kuvat
minä muistan sanat
minä muistan kun yössä suudeltiin
ja muistan kaiut
ihmisten äänet
minä muistan suuren pienuuteni
ja katson suoraan aurinkoon
se pimeydessä hehkuu
ja tunteet jäätyneinä
katson kuiluun sisälläni
ei porttia, ei ikkunaa
ei siihen paikkaan kulkua
ei sinne vielä nää
vaik´ eletty on puoli elämää
tyttö kulkee veitsenterää
ilme kasvoilla vaihtuen
taivas niin musta
sydän pysähtynyt melkein
käsin kylmin, silmät kiinni
etsii toista viereltään
mikä yössä kimmeltää
ei ole pelkkää unta
Minne paha haudattiin
Sorahtaa laulu ja pakenee täältä, sen itkun kuulen
viiman meren aavain sanoiks muuttaneen.
Kirkot, temppelit sille rakensin,
petin, kärsin, valhein itseltäni suojelin.
Oikeinko rakastin vai kuten lauluissa
korvaten herkkyyttä voimalla, tahdolla.
Hiljaisuutta kieleksi luulin,
kaiken kuulin muka aina ihan sanomattakin.
Etsin suuntaa suunnatonta,
ikuisuuden meren rantaan hiekan päälle talon rakensin:
Minne paha haudattiin,
sinne minut haudatkaa.
Alä mene - nyt kun se tuntuu
pahemmalta - kuin kuolla kesken
painajaisen - jossa ei oo
mitään hyvää - tehnyt kellekään.
Nyt taivas hehkuu tulta hautoen, raskas vesi loiskii
syvänteiden päällä pronssinen.
Ilma tuoksuin syksyn aavistaa,
pääskyn lento muistaa talven tuulet paeten:
Elämän henkäyksen takana aukeaa
loputon pelko; se laulajaa ajaa.
Isohaara
Korvissa soi hiljaisuuden laulu, kova rakastaja
rautaveneen peräpuuta murhemieli miesi halaa
kaadetussa metsässä vain yksinäinen korpinraato
joenpolven mutkan takaa vene lipuu, tuhto palaa
kaupunkiko tässä oli vaiko hullun haavekuva
oikeasta elämästä, merkitysten perijästä
isät, äidit, veljet, siskot, manan mailla koko sakki
itkuvirren ääniin huutaa sieluparkaa palaamaan
siis pannaan käsi käteen
sormet sormien lomahan
itketään ja lauletaan
ärjytään ja rähinöidään
alennusajan olentoja rivoja
paloi talo, meni maat, ja veri kaikkos poskipäiltä
vale astui rinnan ahjoon, messun luki, sahdin joi
perkeleitä hornan kulki väentorin tungoksessa
myytävänä kaikki, koko elämä ja iäisyys
Revontulten repijä
Tähän kuulee meren.
Se on nälkäinen kuin eläin.
Levoton ja elävä, tie kaikkialle.
Tähän kuulee meren,
rannan talon tuntumassa,
rakkaudesta kaukana
päivät pitkiä kuin yöt.
Satanut jo monta päivää
raskasta ja kylmää, tasaista,
satanut kuin meren suojaan
kaikki vesi tahtoisi palata.
Pian valo värisee ja sammuu,
puhe päässä taukoaa;
muistan kaiken tapahtuneen
kuin jonkun toisen tarinaa.
Anna minulle mitä tarvitsen,
anna minulle, ota kipu pois,
anna minulle mitä tarvitsen:
Anna unta näkijän,
talo tuultenmurtajan,
revontulten repijän
ja taivaista-alas-astujan.
Pää on raskas kantaa,
kädet puutuneet.
Raskaampi vain hellyys
jota ei voi selittää.
Ei aika mene helminauhaan,
hyvin hetkin hyväiltävään,
se kuiluun mustaan pisaroi
ja maahan imeytyy.
Aallot seuraa aaltoja,
ja rakkaus hautoo uniaan,
tähän kuulee meren vielä
rannan hiekkaa hiovan
kuin hampaita tai veistä
hulluutensa suojassa,
sadepeiton vihreässä kauheudessa.
Minun sydämeni on särkynyt
Kuule kuinka se sanoo
jätä lapsenkasvosi tähän
paina kätesi multaan
jää odottamaan valon nousua
murhe tässä kuin köyhyys
kuin lupaus autiomaan
kangastusten kalkki
eikä kipu mene pois
kirjoita se hiekkaan - hiekka pitää sanansa
kirjoita se virtaan - vesi matkaa kotiinsa
kirjoita se ilmaan - linnut nousevat siivilleen
kirjoita se muistoihin - ne haarautuu kuin tie
katso missä on viisaus
joka rakensi kaupungit
kirjoitti kirjastot
täyteen yksinäisyyttä
kun erämaan tuuli
nuolee jokesi uomaa
ja mahtavat lauseet
kuivuu kitalakeen kii
kirjoita se valoon - valo matkaa tyhjyyteen
kirjoita se iltaan - ilta yöhön laskeutuu
kirjoita se pelkoon - pelko kavahtaa itseään
kirjoita se sanoihin - sanat muuttuu toisikseen
kun muistosi ei enää satuta ketään
silloin särkyy sydämeni
kun muistosi ei enää satuta ketään
minun sydämeni kulkee
yli rauhattoman maan
minun sydämeni hajoaa
tuulen kanssa kulkemaan
Post mortem
Käy tuuli yli luhistuneen vuoteen
linnut tytön nukkuvan silmistä tappelee
pohjoinen, etelä vaihtaa paikkaa
itken maailmankaikkeuden pohjalla
viisaus rehottaa tuolilla ja tuomitsee
rakkaus makaa tunkiolla naamaa saastaa auraten
mädäten haaveisiinsa turhuuksia kosiviin
juhlien voittoa pahasta
ja huokauksista rakennetut laivat kääntää kylkeään
vuodet kuluu, virheistä ei opi kasvojaan
aika mataa nopeaa on unohdus, se vaan
sielu on tehtävä, ei esine
näinhän me sovittiin
ja unet kartta kohti loputonta jokea
missä sanat on voimia
ja silmät vielä majakat
piripintaan kaadettu aurinko
minun salainen nimeni on kadotus
unohtunut elämä, pois heitetty
jalka voitokkaana päällä niskani
vaikka korisen vielä hiljaa
ja turhuuksista rakennetut laivat uppoavat satamaan
Lihan syvyyksiin
Pelko tanssii hymyn laidalla, iho luiden kaunistuksena,
valkeassa pinnassasi suonet kuohuu, salamoi.
Valo pyhin sotajoukoin hiipii ihmeen ääriviivaa,
avaruuden kalvon alla kirkonkello huminoi.
Toinen tahtoo jatkuvuutta, toinen hetken kestävän
toinen ottaa vaatteet pois ja toinen riisuutuu.
Toinen kasvaa hellyydestä, toinen käärmevyyhden alla;
hiillos kytee kumpaisenkin häpyluiden holvissa.
Tässä kuoro laulaa ajasta, kun pyhää maata vallattiin,
tässä kuoro laulaa: Ei se enne ollut näin,
oltiin vain ihmisiä.
Elävältä haudattuina jokapäivän ankeuteen.
Hiki hioo kasvoluita, hampaat välkkyy, huuto raikaa,
vettyneillä ohimoilla kaaret sädekehien.
Minä tunnen pienuuteni kannustavan julmuuteen
kannattelemana taakan rajattoman armottomuuden.
Tässä kuoro laulaa ajasta kun pyhää maata hävittiin;
tässä kuoro laulaa ajasta:
Pian loppu julma kuten täällä sopii odottaa
nousee, voittaa jumaluuden jota kokeiltiin.
Joka tahtoo rakkautta mieli täynnä pelkkää vihaa
herää ludelavitsalta, nyrkki kauhoo kylmää lihaa.
Silmien takana
Virtaa joki yli nukahtaneen maan
virtaa, laulaa jäätynyttä lauluaan
ja kaislat huojuu talven aurinkoon
sielut täällä eläneitten huokaa kuutamoon
tunnen tien, se on kuin tuttu unista
jota kulkee, eikä sitä tietä kukaan tunnista
raivo ääneen kahlittuna tilaisuutta odottaa
pakahtunut kello muinoin murtunut
silmien takana on kaukana kuin kaukaisin satama
silmien takana on kaukana kuin pilvien takana
silmien takana on kaukana kuin kuu
ei mitään ikävämpää näillä rantatörmillä
kuin yksinäiset väittelyni kanssa hulluuden
ja vuodet melun, kiihkon, kurjuuden
ihmisten hahmot puusta leikatut
mistä kaikki sanat tulevat
hetkestä hetkeen niin kuin lähde loputon
kaikki palaa alkuunsa ja selitykset jää
käärme kohmeen kangistama jäytää häntäänsä
katkeaa minuus kuiva oksa, lehdetön
näkee unta elämästään, kävelee ja kävelee
kellot uinuu iltaan, ranta haipuu, puista pakenee
vapauden lintu tunteeton
Tuulilukko
Rantaan rajattomuuden
ajan hyöky tyrskii
laitaan tähtilaivojen
valon vuoksi hankautuu
vedän kultaista verkkoa merellä
usvan polkua metsässä kuljen
hyvä maa allani huokuu
leppeässä tuulenvuossa
olisinpa oikea ihminen
olisinpa elävä
olisinpa todellinen
kivun riimut iholla
olisinpa hetken kerran
elonmatkan keston verran
viiman viedä, virran kastaa
käden kovan hyväellä
railoihin tähdenvälien
ui parvet komeettain
kuiluihin painovoiman
planeetat putoaa
kavahdanko suurta tammea
suden nälkää lumessa
halkaistua valtatietä
rikkinäiseen kaupunkiin
© 2002 A.W.Yrjänä
albumit
